Munkkiniemen Kesoilille tammikuussa laajentanut Snacky on viitisen vuotta tehnyt kolmatta tulemistaan hampurilaismarkkinoille. Itäkeskuksen Shellin yhteyteen vuonna 1980 perustettu autogrilliketju katosi ensin 1995 ja ensimmäisen comebackin jälkeen toistamiseen 2016. Välissä Snackyn perintöä jatkoi Hampuris-ketju, joka sinnitteli meillä Herttoniemessäkin 2010-luvun puoleenväliin McDonald’sin naapurissa.

Nyt Snackyjä on kolme: Mikkelässä, Keravalla ja Munkkiniemessä. Ketjulla on ollut liuta yrittäjiä, joita kaikkia vaikuttaa yhdistävän horjumaton usko Snacky-brändin vetovoimaan. Eihän sitä muuten olisi elvytetty kahdesti.

Millainen brändi Snacky sitten on? Ainakin keskenkasvuinen, autoista kiinnostunut ja myyttisestä Amerikasta ammentava. Iäkkäämmät kansalaiset saattavat muistaa Snackyn uskaliaat mainoslauseet ja -tempaukset. ”Poliisissa on munaa” olikin rohkeasti sanottu Kalevi Sorsan pääministerikaudella. Lisäkastike tunnettiin ”tuplamällinä”. Vaikka brändin juuret ovat idässä, sen estetiikkaa kuljettaa vantaalainen pohjavire.

Puhtaan fiktiivinen amerikkalaisuus näkyi Snacky-brändissä 80-luvulla puna-valko-sinisenä värityksenä, joka 90-luvulla muutettiin nykyiseksi kelta-sini-punaiseksi. Snacky-nimikin on kasarin alussa saattanut kuulostaa epämääräisen amerikkalaiselta. Websterin sanakirjasta snackyä ei löydy, tuskin muualtakaan.

Oleellista Snacky-brändille on myös tapa, jolla kuluttaja siirtyy palvelun luo. Snackylle mennään autolla, sillä alun perin kyseessä oli autoilijoille suunnattu kaksikaistainen autogrilli. Niinpä minäkin pakkasin itseni ja kamerani Toyota Yarikseen ja viiletin kaupungin halki Huopalahdentie ykköseen, vuonna 1983 valmistuneelle entiselle Finnoil-, Kesoil- ja Neste-asemalle.

Edellinen ja ainoa visiittini Snackylle tapahtui taksikuskiaikoinani 2010-luvun taitteessa. Söin teryleenihousuissani ja hevosmiespusakassani Niittykummun Snackyssä Taksi-aterian enkä palannut ketjun antimiin. Ananaksella höystetty purilainen ei ollut huono, muttei niin hyväkään, että se olisi erottunut pääkaupunkiseudun hampurilaistarjonnasta.

Mutta nyt palasin. Tilasin juttusarjan hengessä Munkkiniemen Snackystä Snacky-hampurilaisen, joka sisältää pihvin lisäksi salaattia, juustosiivun, ketsuppia ja Snackyn omaa Royal-kastiketta, jonka resepti on tietenkin salainen. Snacky on Snackyn riisutuin burgeri ja sellaisena oikea valinta testiin.

Yllättävän hillityn käärepaperin sisällä oli nahistuneen ja lyödyn näköinen hampurilainen, joka tursosi Royal-kastiketta ympäriinsä. Innostuin heti, sillä ulkomuoto vihjasi, ettei Snacky-hampurilaista valita esteettisistä syistä vaan maun takia.

Olin väärässä.

Sämpylä oli mitäänsanomaton ja hengetön. Juusto tuntui Aamupala-sulatejuuston suihkuruskettuneelta pikkuserkulta. Salaatti oli raikasta, mutta sitä oli liikaa. Lähes paistopinnaton ja rakenteeltaan nahkea pihvi toi mieleen eineshampurilaiset, mikä smash burgerien ja liekillä grillattujen jauhelihapihvien maailmassa on Musta Pekka -luokan erottautumistekijä. Royal-kastike oli erinomaista ja runsasta, vaikken edes tilannut ”tuplamälliä”.

Tästä päästäänkin tarinan opetukseen. Snacky-hampurilainen valitaan brändin, nostalgian ja ehkä identiteettipolitiikan, mutta ei maun takia.

Merkillepantavaa on, että ensimmäinen Snacky ja ensimmäinen Hesburger avattiin molemmat vuonna 1980. Jo aiemmin Suomeen olivat rantautuneet alun perin yhdysvaltalaiset Wimpy ja Carrols; myöhemmin 80-luvulla saapuivat Burger King ja McDonald’s, ja vuonna 1988 Seinäjoella perustettiin ensimmäinen Rolls. Siinä missä Hesburger laajeni Turusta koko maahan ja ulkomaille, Snacky jäi verrattain pieneksi ja Helsinki-keskeiseksi ilmiöksi.

Gastronomisia ansioita tärkeämpää Snackyssä onkin sen kulttuurihistoriallinen puoli. Snackyn nahistunut juustohampurilainen vie aikamatkalle ja herättää menneisyyden eloon tavalla, jota ei siisteistä ketjupaikoista tai kunnianhimoisista purilaiskuppiloista löydä.

Käynti Snackyssä tuo hämärällä tavalla mieleen Stefan Bremerin yökuvat, joissa diinarit ja rockabillyt hilluvat 1980-luvun alussa Helsingin rautatieasemalla. Munkkiniemen Snackyssä purilaisia nautitaan diner-tyylisillä vinyylipenkeillä, jotka näyttävät upeilta mutta istuvat ankeahkoon kasari-Kesoiliin heikosti. Köyhän miehen Rokki-Mäkki ei ole kaukana totuudesta. Pihalla on Atlantin takaa uitettu poliisiauto ja seinillä Mersujen etusäleikköjä sekä keltaisen taksin ovi. Kassan takana on vanhoja Taksi Helsingin kattovaloja.

(Snacky liittyy myös 1980-luvun mediamaailmaan, jonka Yleisradio-keskeisyyttä alkoivat häiritä videovuokraamot, satelliitti- ja kaapelitelevisio sekä kaupalliset paikallisradioasemat. Snacky mainostikin Radio Cityssä, uuden kaupunkikulttuurin aalloilla.)

Ruokahistoriallisesta näkökulmasta Snacky edustaa 1970- ja 1980-lukujen grillikioskihampurilaista samaan tapaan kuin Rolls, ruotsalaiset Clock ja Max Burgare sekä vaikkapa Stuttgartin alueen legendaarinen Udo-Snack. Samalla Snacky säilöö ja tarjoilee sitä, mitä 70- ja 80-lukujen suomalaiset tulkitsivat hampurilaisten ja yhdysvaltalaisuuden olevan. Snackyn hampurilaisen, ranskalaisten perunoiden ja limonadin kolmikko ei ole amerikkalaista kulttuuri-imperialismia, vaan seurausta väkevästä lännettymisen himosta.

Snackyssä (ja sen yhteispohjoismaisissa verrokeissa) jäljiteltiin 1980-luvulla jotain, jota ei täydellisesti ymmärretty eikä osattu; alan perinteen tai hallinnan sijaan kyse oli kopioinnista ja pastissista. Keittiösuoritteena Snackyn hampurilainen on parhaimmillaankin keskinkertainen, mutta se osoittaa fantasian ja brändäämisen voiman.

Lyhyesti sanottuna Snackyssä on kaupallista sielua ja karheutta, jota ei muualla kohtaa. Sitä kannattaa kokeilla, sillä ikkuna menneisyyteen saattaa koska tahansa sulkeutua.

Tuomio

Katoavaa kansanperinnettä hyvällä kastikkeella.

Snacky: (19)80 / 100 pistettä